Mammasta bloggaaja

Mammasta tuli bloggaaja

Kansakoulun "Raittiuskilpakirjoitukset" taisi olla ensimmäinen juttu kun sain jotain palautetta pienistä teksteistäni. Kirjapalkinto pienelle koululaiselle oli tärkeä kannustin -  muutaman rivin satuni joku oikeasti oli lukenut  ja todennut palkinnon arvoiseksi. Tai ehkä kaikki osallistujat saivat palkinnon?

Päiväkirjavuosien jälkeen merkkailin joskus muistiin omien lasteni sanomisia ja heidän murrosikäaikoinaan kirjoittelin lyhyitä tilannehetkiä muistiin ruutuvihkoon.

Kirjoittamiseni ei ole koskaan ollut mitäänkään paljoa tai määrätietoista, mutta nyt tässä kohtaa elämää huomaan sen olleen aina tärkeä keino saada omia ajatuksiaan jäsennettyä ja usein on ollut lohduttavaa lukea jälkikäteen lauseitaan ja huomata, että tuostakin elämänvaiheesta olen selvinnyt.

Jotenkin sitä on teksteissään näkyvä vaikkei kukaan niitä lukisikaan. Ajatukset "näkyvät" siinä paperilla.

mammapolkee.fi alkoi innostuksesta pyöräilyyn. Ihan se klassinen tarve saada toisetkin innostumaan itselle tärkeästä asiasta. Jos joku on innostunut pyöräilystä blogini innoittamana, niin hyvä, ja jos ei kukaan, niin ei se mitään. Olenpahan saanut kirjoittaa ja olla pikkuisen enemmän näkyvä.

Pyöräilyharrastus jatkuu, jos Herra suo, ja bloginkin kirjoittaminen.
Mutta olen miettinyt aloittavani toisenkin blogin.

Olen saanut tavata paljon ihmisiä vakavissa elämäntilanteissa. Olen hoitanut vakavasti sairastuneita, kuolemaansa valmistautuvia ihmisiä, olen ollut paikalla kun ihmisen elämä tässä ajassa on päättynyt, olen kohdannut surevia ja ahdistuneita, olen saanut olla keskustelukumppanina Jumala-suhdettaan pohtivien kanssa, olen kuullut monia kertoja kysymyksen "mihin minä joudun kun kuolen?".

Nämä kohtaamiset ovat antaneet paljon miettimisen aihetta ja omia pohdintojani haluaisin laittaa uuteen blogiin.

Siis blogi, jossa on saattohoitoa, surua, sielunhoitoa. Alkaisinko?